2 Macc 15

Nikanorin häpiällisestä kuolemasta. 1Mutta kuin Nikanor kuuli, että .Juudas väkinensä Samariassa oli, ajatteli hän sabbatina heidän päällensä ilman vaaraa karata. 2Ja kuin Juudalaiset, jotka hän kanssansa menemään vaatinut oli, häntä neuvoivat, ettei hän niin surkiasti heitä surmaisi, vaan säästäis pyhäpäivän tähden, jonka Jumala itse kunnioittanut ja pyhittänyt oli; 3Kysyi heiltä se pääkoira: joka sabbatin pitää käskenyt on, onko hän Herra taivaassa? 4Ja kuin he vastasivat häntä: on, hän on elävä Herra, hän on taivaan Herra, joka seitsemännen päivän pyhittää käskenyt on; 5Vastasi hän siihen: niin olen minä herra maan päällä, ja käsken teidän teitänne valmistaa, ja kuninkaan tahtoa toimittaa. Mutta ei hän kuitenkaan taitanut aivoitustansa täyttää. 6Ja Nikanor öykkäsi ja kerskasi, ja oli vahva siitä, että hänen suuren kunnian saaman piti Juudaasta. 7Mutta Makkabealaisella oli vahva turva ja toivo, että Herra oli häntä auttava. 8Ja lohdutti niitä, jotka hänen kanssansa olivat, ettei he pelkäisi pakanoita, jotka tulivat heitä vastaan, vaan muistaisivat sitä apua, joka heille usein taivaasta tapahtunut oli, 9Ja myös nyt toivoisivat seuraavaista voittoa ja apua, jonka heille Herra lähettävä oli. 10Näin lohdutti hän heitä laista ja prophetaista, ja muistutti heille ne onnelliset entiset tappelukset, ja niin teki heidät rohkiaksi. 11Ja kuin hän heitä niin neuvonut oli, luetteli hän myös heille, kuinka pakanat rikkoneet olivat ja tehneet vastaan valaansa, ja niin varusti heitä, ei luottain keihästen ja kilpien päälle, vaan lohdutukseen Jumalan sanasta. 12Hän sanoi myös heille yhden näyn, joka uskottava oli, jonka hän nähnyt oli, josta he kaikki sydäntä saivat. Ja tämä oli se näky: Onias ylimmäinen pappi, jalo, kunniallinen, laupias ja puhelias mies, joka nuoruudestansa kaikissa hyvissä avuissa harjoitellut olit, ojensi kätensä, ja rukoili kaiken Juudan kansan edestä. 13Sitte näkyi hänelle toinen vanha, kunniallinen mies kalliissa vaatteissa ja sangen kunniallisella muodolla. 14Ja Onias sanoi Juudaalle: tämä on Jeremia, Jumalan propheta, joka sinun veljiäs sangen suuresti rakastaa, ja rukoilee alati kansan ja pyhän kaupungin edestä. 15Sitte antoi Jeremia käsillänsä Juudaalle kultaisen miekan, ja sanoi hänelle: 16Ota tämä pyhä miekka, jonka Jumala sinulle antaa; sillä sinun pitää viholliset lyömän. 17Kuin Juudas heitä senkaltaisilla kauniilla sanoilla, jotka heille sydäntä ja rohkeutta antoivat, lohduttanut oli, mielistyivät he siihen, ettei he leiriä tehdä tahtoneet, vaan kohta vihamiesten tykö mennä, ja karata rohkiasti heidän päällensä, ja lopettaa asian; sillä kaupunki, jumalanpalvelus ja templi olivat vaarassa. 18Ja tosin, vaimoja ja lapsia, veljiä ja lankoja ei he niin paljon totelleet, vaan heidän suurin murheensa oli pyhästä templistä, 19Ja ne, jotka kaupunkiin jäivät, olivat suuressa murheessa heidän sotaväestänsä. 20Kuin sotimisen aika joutui, ja viholliset kokoontuneet olivat, järjestyksensä tehneet, elephantit siallensa asettaneet ja hevosmiehet molemmille puolille panneet olivat, 21Ja Makkabealainen viholliset näki, ja heidän moninaiset aseensa ja hirmuiset pedot, nosti hän kätensä taivaasen päin, ja rukoili ihmeellistä Jumalaa, joka kaikki näkee; sillä hän kyllä tiesi, ettei voitto haarniskain kautta tule, vaan Jumala antaa sen kellenkä hän suo; ja hän rukoili näin: 22Herra, sinä olet enkelis, Hiskian, Juudan kuninkaan aikana, lähettänyt, ja se löi Sennaheribin leirissä sata ja viisiyhdeksättäkymmentä tuhatta miestä. 23Niin lähetä myös nyt sinä, taivaan Herra, hyvä enkeli meidän edellämme vihollisia peljättämään. 24Anna heidän hämmästyä sinun väkevää käsivarttas, jotka Jumalan pilkalla sinun pyhää kansaas vastaan tulevat. Ja niin Juudas lakkasi puhumasta. 25Niin tuli Nikanor ja hänen joukkonsa vaskitorven soitolla ja suurella huudolla. 26Mutta Juudas ja hänen joukkonsa löivät vihollisia rukouksella ja huutamisella Jumalan tykö; ja käsillänsä he tappelivat, mutta sydämellänsä huusivat Jumalan tykö, 27Ja löivät viisineljättäkymmentä tuhatta miestä, ja iloitsivat suuresti, että Jumala itsensä niin armolliseksi näyttänyt oli. 28Kuin tappo loppui ja he menivät pois jälleen, tunnettiin Nikanor haarniskoistansa, että hän myös tapettu oli. 29Silloin nousi suuri huuto ja riemu, ja he kiittivät Jumalaa kielellänsä. 30Ja Juudas, joka henkensä ja tavaransa kansansa edestä alttiiksi antanut, ja hamasta nuoruudestansa kansallensa paljon hyvää tehnyt oli, käski hakata pois Nikanorin pään ja kädet olkapäinensä, ja kanssansa Jerusalemiin viedä. 31Kuin hän sinne tuli, kutsui hän väkensä kokoon, ja asetti papit alttarin eteen, ja lähetti linnaan vihollisten perään, 32Ja näytti Nikanorin pään ja pilkkaajan käden, jonka hän Kaikkivaltiaan pyhää huonetta vastaan ojentanut ja itsestänsä paljon kerskannut oli. 33Hän leikkasi myös jumalattomalta Nikanorilta kielen, ja käski kappaleiksi lintuin eteen hakata ja käden, jolla hän hulluutta tehnyt oli, templin puoleen ripustaa ylös. 34Ja kaikki kansa kiitti Jumalaa taivaasta, ja sanoivat: kiitetty olkoon se, joka kaupunkinsa varjellut on, ettei se ole saastutetuksi tullut. 35Ja pani Nikanorin pään ylös, että sen jokainen linnasta nähdä taisi, julkiseksi tiedoksi, että Herra heitä auttanut oli. 36Se myös yksimielisesti kaikilta päätettiin, ettei sitä päivää unhotettaisi, 37Vaan pyhänä pidettäisiin, nimittäin, kolmas päivä toistakymmentä toisesta kuusta toistakymmentä, joka Syrian kielellä Adariksi kutsutaan, päivää ennen Mardokain juhlaa. 38Näin tahdon minä nyt tämän kirjan tällänsä päättää, sittekuin Nikanor tuli pois ja Juudalaiset kaupungin jälleen voittivat. 39Ja jos minä sen otolliseksi tehnyt olen, niin minä sen mielelläni tahtoisin, mutta jos se halpa on, niin olen minä kuitenkin tehnyt niin paljon kuin minä voinut olen. Sillä viinaa eli vettä aina juoda, ei ole otollinen; vaan toisinansa viinaa, toisinansa vettä, se on suloinen; niin on myös suloinen, kuin moninaisia luetaan. Tämä olkoon loppu.